Siirry pääsisältöön

Kjell Westö: Den svavelgula himlen (2017)


En ole tainnut ymmärtää Kjell Westön suuruutta ennen kuin luin tämän uusimman, Rikinkeltainen taivas -romaanin. Olen yrittänyt aloittaa pariakin aikaisempaa ja edellisen romaanin, Hägring 38, sain luettua kokonaan mutta arvio oli silloin lähinnä "ihan kiva". Tällä kertaa sain lukea Westön tiiliskiven lomalla ja romaanin kuvaama aikakin osuu yhteen oman tähän astisen elämänkaareni kanssa mikä varmasti myös edesauttoi ihastumistani.

Jännä toisaalta miettiä mihin kirjassa ihastuin. Henkilöhahmot sinänsä jättivät minut nimittäin kylmäksi, kertoja mukaan lukien, enkä tosielämässä ehkä hirveästi hengailisi näiden tyyppien kanssa. Kirjailija (Westön ikätoveri mutta kirjassa nimettömäksi jäävä kertoja) kertoo hyvin tuntemansa Rabellin perheen saagan. Tarina pyörii kirjailijan ja Rabellin perheen pojan Alexin välisessä ystävyydessä mutta keskittyy myöhemmin kirjailijan ja Alexin pikkusiskon Stellan suhteeseen. Lisämausteena on kirjailijan suhde koulukaveriinsa ja satunnaisrakastettuunsa Lindaan, kirjailijan suhde Rabellin patriarkkaan Poaan, kirjailijan suhde omiin vanhempiinsa, kirjailijan suhde Stellan tyttäreen ja Lindan poikaan... Tämän lisäksi kirjassa vilisee muita henkilöhahmoja, sekä fiktiivisiä että todellisia. Koko karuselli nähdään kertojaminän silmin mikä synnyttää intiimin suhteen kertojan ja lukijan välille. Kertojan ääni on kuitenkin oudon viileä, jopa välinpitämätön.

Se mikä minuun ennen kaikkea vetosi tässä romaanissa oli juonen kaari lähes viidenkymmen vuoden ajalta ja tietysti Helsinki! (No, Espookin siellä vilahtaa mikä ilahduttaa kaltaistani ex-espoolaista.) Westö kutoo juoneen mukaan niin Tshernobylin ydinonnettomuudet kuin kaksoistornien romahtamisen vaikkakaan  mikään niistä ei saa yliotetta juonesta. Kertoja palaa aina hiukan lakonisten historian tapahtumia kommentoivien polkujen jälkeen itse asiaan eli Rabellin perheeseen. Lisäksi kirjan kantavia maamerkkejä on Rabellin perheen kesähuvila Ramsvik, jonka kohtalo symboloi koko perheen nousua ja tuhoa. Kuvaavaa sinänsä, että kertoja hankkii rahavarojensa kertyessä kesäpaikan itselleen juuri entisen Ramsvikin lähistöltä. Paikka onkin kenties merkityksellisempi kertojaminälle kuin itse perheelle.

Jossain vaiheessa käy ilmi, että kertoja on muistanut tapahtumia väärin ja lukija havahtuu: voiko tähän kertojaan luottaa? Voinko muuten luottaa edes omiin muistoihini? Westö on hyvin arvoituksellinen ja vastuu tarinan tulkinnasta sysätään lukijalle.

Jag tyckte jag förstod något jag inte förstått förut, i varje fall inte med sådan klarhet som just då, jag förstod det tvärs igenom alla svek och brister.
   Att det är kärleken som gör att vi minns, att det är ur kärleken berättelserna kommer.

Men vad är det vi minns, och vad är det egentligen vi älskar?


Pidin Westön kerronnasta ja siis ennen kaikkea sen luomasta ajankuvasta. Olen vain muutaman vuoden nuorempi kuin kertojaminä, joten musiikkiviittauksetkin saivat usein hymyilemaan. Erityisesti tarinan kuluessa hehkutettiin George Harrisonia ja David Bowieta, jotka liittyvät kahteen romaanin henkilöön. Tämä onkin muuten oivallinen kirja Helmet-lukuhaasteen kohtaan kirjasta, jossa on viittauksia populaarikulttuuriin!

Kirjassa on paljon eri teemoja - rakkaus, muistot ja muistaminen, musiikki, yhteiskuntaluokkien väliset erot, vanhemmuus... Jossain vaiheessa materiaalia on niin paljon, että tuskastun tarinan näennäiseen pinnallisuuteen. Mutta kokonaisuutena Westö on mielestäni onnistunut luomaan kattavan kuvan eräästä elämänkulusta. Vaikka kertojaminä on sekä yksinäinen lapsi että myöhemmin myös yksinäinen aikuinen ilman vakituista parisuhdetta, hän on kuitenkin osa laajaa ympärillään levittäytyvää ihmisverkostoa. Tämä lienee Westön koko tuotannon perusajatuksia: kuvata meitä ihmisiä - aina lopulta niin samanlaisia aikaudesta toiseen - siellä "missä kuljimme kerran"...

**
Kjell Westö: Den svavelgula himlen
Albert Bonniers Förlag 2017

Helmet-lukuhaaste: 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miten voikin kirja mennä näin ihon alle!

  Alku oli todella lupaava. Tapasin kirjailijan paikallisen kirjastomme joulukuussa 2022 järjestämässä Antti Jalava  -illassa. jossa kirjailija kertoi olevansa suuri Suomen ystävä ja kirjoittaneensa juuri oman versionsa Aleksi Kiven "Seitsemästä veljeksestä". Mielenkiintoista! Ja kun kirjapiirini ehdotti nyt tätä kirjaa luettavaksemme, innostuin tietysti välittömästi.  Mutta mitä tapahtuikaan... Aloitin lukemisen innolla, mutta jo ensimmäisten sivujen jälkeen alkoi sisälläni kiehua. Miten kukaan jaksaa tällaista lukea? Raakaa kieltä, seksuaalista väkivaltaa, juopottelua, nälkää, sairautta... Vastenmielinen kirja! Aina tämä iänikuinen suomalaisten juopottelu ja väkivalta. Olen asunut Tukholmassa pian jo neljännesvuosisadan ja toiminut koko sen ajan kunniallisena toimihenkilönaisena. Osallistunut järjestötoimintaan, liittynyt kirkkokuoroon, maksanut veroni... Eikö minun tekemisilläni ole sitten mitään merkitystä? Edelleen vain ne samat Slussenin sissit näköjään hallitsevat ruot

Levoton lukija

  Nyt on taas sellainen hetki, että sanat eivät tunnu riittävän. Ja tämä koskee sekä lukemaani kirjallisuutta että elämää ylipäänsä. Ajatukset ovat Vantaalla ja siellä sattuneessa kouluampumisessa... Tämä postaukseni saa nyt olla pinnan raapaisuja, ohimeneviä ajatuksia, jotka ovat sujahtaneet lukemisteni lomassa. Sillä ajatuksia, niitä on totisesti riittänyt viimeisen parin viikon lukuorgiani tuoksinassa! Pari viikkoa sitten luin peräperää kaksi Juli Zehin ajankohtaista teosta. Saksalainen Zeh on kirjoittanut jo vuosituhannen vaihteesta lähtien, mutta nyt hänen kirjojaan vilahtaa siellä sun täällä. Saksassa Zeh tunnetaan kansalaisaktivistina ja aktivismi näkyy myös selkeästi näissä tuoreimmissa kirjoissa Yli-ihmisiä (Über Menschen, 2021) ja Zwischen Welten (2023, kirjoitettu yhdessä Simon Urbanin kanssa). Jos etsitte ajankohtaista yhteiskuntakritiikkiä, Juli Zeh is your woman! Palaan toivottavasti Juli Zehin maailmaan myöhemmin, tällä hetkellä sen kartoittaminen tuntuu ylivoimaiselta.

Äänikirja soikoon!

Vuoden 2019 lopussa kirjailija Laura Lindstedt kirjoitti provosoivan puheenvuoron Helsingin Sanomissa.  Lindstedt käsitteli artikkelissaan yhä suositummaksi kasvavaa äänikirja-formaattia ja pohti mihin sen suosio tulee lopulta johtamaan. Tuleeko kirjallisuus tyhmistymään ja yksinkertaistumaan äänikirjan suosion myötä? En oikein osannut sanoa asiaan juuta taikka jaata sillä en ollut lukenut/kuunnellut yhtäkään äänikirjaa. Niin, saako tuosta äänikirjan kuuntelemisesta edes sanoa, että on "lukenut" kirjan? Jaoin Lindstedtin artikkelin Twitterissä ja kysyin, miten tähän äänikirjan "lukemiseen" pitäisi suhtautua. Monet reagoivat kysymykseeni ja huomasin välittömästi, että tämä on kuuma aihe! Joukosta löytyi kaltaisiani, jotka eivät olleet edes kokeilleet äänikirjoja ja vannoivat paperikirjan nimeen. Ja sitten oli heitä, jotka kuuntelivat paljon mutta jotka lukivat myös edelleen perinteisiä kirjoja. Monille äänikirjat tuntuivat olevan automatkojen viihdykettä. Ja

Mrs Orwellin näkymätön elämä - eli miten häivytetään nainen historiankirjoista

 Käytiin teinin kanssa hiihtolomalla Lontoossa. Hiihtämään ei sentään päästy, lomasta tuli enemmänkin kevätloma. Mutta olipa hienot neljä päivää, taas. Se kaupunki ei petä vierailijoitaan eivätkä varsinkaan sen asukkaat! Saatiin nauttia jälleen kerran lontoolaisesta asiakaspalvelusta ja smalltalkata ihan sielumme kyllyydestä.  Mikä siinä muuten onkin, että me täällä Pohjolassa niin ihannoimme tätä kasvotonta itsepalvelukulttuuria? Onhan se edullista ja tehokasta, mutta olemme kyllä onnistuneet tehokkaasti eliminoimaan myös kaiken inhimillisen ja kaikki hauskat ja yllättävät kohtaamiset. Siis kaiken sen elämänsuolan!  Mutta nyt asiaan...  ** Kirjallisena seuranani Lontooseen matkusti Anna Funder teoksellaan "Wifedom". Kävin ennen matkallelähtöä aika kovaa jaakobinpainia itseni kanssa, sillä oikeasti olisin halunnut ottaa mukaan ainakin viisi eri kirjaa. Mutta järki voitti, yhden kirjan taktiikalla lähdin matkaan ja se toimi hyvin. Kirja oli tarpeeksi hyvä ja tarpeeksi mielenki

Henrik Ibsen: Nukkekoti (Klassikkohaaste 11)

Olen tänä kesänä lukenut  Minna Canthin ja ruotsalaisen naisasianaisen Ellen Keyn elämäkertoja. Molemmat olivat aktiivisia 1800-luvun loppupuolella ja molempien kohdalla mainitaan useaan otteeseen yksi heihin merkittävällä tavalla vaikuttanut teos: Henrik Ibsenin näytelmä Nukkekoti. Tämä oli taas yksi sellainen klassikko, jota en ollut tietenkään lukenut joten valintani tämänkertaiseen klassikkohaasteeseen oli helppo. Lisäksi kirjastosta löytyi tuore ruotsalainen painos, johon kirjailija Klas Östergren on kääntänyt neljä Ibsenin näytelmää. Kirja on osa ruotsalais-tanskalais-norjalaista yhteisprojektia, jossa yksi kirjailija kustakin maasta on kirjoittanut oman versionsa johonkin Ibsenin hahmoista pohjautuen. Tähän tulen toivottavasti palaamaan vielä myöhemmin! Vuonna 1880 Suomalainen Teatteri esitti Ibsenin Nukkekodin, vain pari vuotta näytelmän kantaesityksen jälkeen. Näytelmästä tuli suuri menestys, nuori Ida Aalberg Noran roolissa. Minna Canth seurasi tarkkaan Suomen rajoj